Uuninmuuraajan uunituorein takka on ns. manttelitakka, jossa on suurisuinen tulipesä aivan lattian tasolla. Tulipesä tulee olemaan luukullinen ja sinänsä uunimainen. Takkaan on liitetty myös vastavirtaperiaatteen mukainen savukierto, joka kiertää taustalla olevassa massiivisessa muurissa. Näin lämpö ei mene harakoille vaan jää huonetilaan. Tällaista tulisijaa voitaisiinkin kutsua manttelitakkauuniksi.
Kuvassa takka on rappausta ja luukkuja vaille valmis.
Takka tunnetaan Suomessa tulisijana, joka on tarkoitettu huonetilan lämmittämiseen ja valaisemiseen. Molemmat tapahtuvat pääosin takan, yleensä suuren avonaisen suuaukon kautta säteilynä. Lämmitys ja valaisu ovat nopealuonteista ja loppuu tulen sammuessa, ellei takan yhteyteen ole rakennettu hormistoa, jossa savukaasut kiertävät ennen niiden poistumista savupiippuun. Tällöin osa lämpöenergiasta varastoituisi takan rakenteisiin ja siitä säteilynä huonetilaan. G. E. Asp puhuukin kirjassaan Uuninmuuraaja, takkauuneista, joissa on niemenomaan yhdistetty takan ja lämmitysuunin ominaisuuksia. Nykyään puhutaan enemmänkin varaavasta takasta. Lämmitysuuneista lisää: http://www.uuninmuuraaja.fi/index.php?id=5.
Avonainen takka on myös varhaisimpia tulisijamuotoja maassamme. Sen katsotaan saaneen alkunsa tavallisesta avonuotiosta, jota on poltettu tervaskannon kyljessä. Yksinkertaisella avotakalla ja palaneella tervaskannolla onkin huomattavia yhtäläisyyksiä.
Kuva. Suomalaiset uunit, A. Kolehmainen, V. A. Laine
Avotakka on kaikessa yksinkertaisuudessaan myös hyötysuhteeltaan varsin huono, jonka takia sitä ei voi tänä päivänä suositella rakennettavaksi. Suurin osa poltetun puun lämpöenregiasta menee suoraan harakoille. Niimpä kiertävällä hormistolla varustettu takkauuni tai varaava takka tuleekin paremmin kyseeseen. Jos tulta halutaan katsoa avotakan tapaan kuin televisiosta, voidaan suuluukuiksi asentaa kuumuutta kestävät lasiluukut.
